Eräänä marraskuisena päivänä omistajan ulkoillessa normaaliin tapaan koiransa kanssa kodin viereisessä metsässä, pinkaisi Max-niminen kääpiöbullterrieri karkuun reagoimatta omistajan kutsuhuutoihin. Pimeä tuli tähän aikaan vuodesta nopeasti, eikä koiraa kuulunut takaisin. Omistaja alkoi syystäkin huolestua. Karanneen koiran etsintätoimet eivät olleet hänelle entuudestaan tuttuja, mutta netistä hän löysi neuvontanumeron, josta annettiin ensiohjeet karkurin houkuttelemiseksi kotiin. Ohjeiden mukaisesti omistaja aloitti grillaamisen ja jätti karkurille tutun tuoksuisen vaatteen sekä ruokaa kotipihalle.
Yö vaihtui aamuksi, mutta Maxista ei vieläkään ollut minkäänlaista havaintoa. Kun iltaankaan mennessä Max ei ollut palannut kotiin, soitti omistaja Vainun päivystyspuhelimeen. Neuvontanumerossamme vastaavat koulutetut etsintäkoordinaattorit antavat aina yksilölliset ohjeet jatkotoimiin sekä arvioivat mahdollisen eläinetsijäkoiran tarpeen. Maxin tapauksessa alue oli hyvin harvaan asuttua ja maasto haasteellista korkeine kallioineen. Alueella tiedettiin olevan myös paljon luolastoja, joten kiinnijäämisen tai loukkaantumisen riski oli huomattava. Lisäksi karatessaan koiralla oli päällä kaulapanta sekä heijastinliivit, joista etenkin tiheässä metsikössä saattaa karkuri jäädä kiinni.
Heti seuraavana aamuna avuksi lähetettiinkin eläinetsijäkoira-Wiljo ja hänen ohjaajansa Katri. Wiljolle annettiin alkuhaju metsässä n. 200 metrin päässä kotoa, josta Max oli edellisenä päivänä lähtenyt karkureissulleen. Alkuhajuna oli Maxin tassupyyhe. Alkuhajun avulla etsijäkoira osaa hakea juuri sen eläimen yksilöllisen jäljen, jota ollaan sillä kertaa etsimässä.
Wiljo lähti tekemään töitä Maxin löytämiseksi mukanaan Katri sekä Maxin omistaja. Maasto oli haastavakulkuista – korkeita kallioita, syviä ojia sekä suoalueita. Wiljo eteni kuitenkin vauhdilla ja määrätietoisesti. Vajaan kolmen kilometrin etsinnän jälkeen Wiljo ilmaisi, että karkuri on lähellä. Ilmaisun jälkeen metsästä kuului hiljainen koiran haukahdus ja vinkaisu. Wiljoa pyydettiinkin vielä jatkamaan etsintää, koska oli suuri pelko, että Max on loukkaantunut tai mahdollisesti jumissa jossain.
Pyynnön jälkeen Wiljo eteni vielä noin 200 metriä ja ilmaisi sitten kallion laidalta kohti tiheää metsikköä. Tässä vaiheessa Wiljo oli jäljestänyt yhteensä noin kolme kilometriä. Maxin kotiin oli matkaa linnuntietä mitattuna noin 1,7 kilometriä. Wiljon ilmaisemalle paikalle jätettiin karkurin pyyhe ja ruokaa. Wiljo, Katri ja Maxin omistaja lähtivät suunnistamaan kohti läheistä metsätietä.
Paluumatkan ajan omistaja veti herkuilla jälkeä kohti kotia. Herkut loppuivat metsätielle, jossa oli myös ilmaisupaikalta katsottuna lähin rakennus. Koska matka etsijäkoiran ilmaisupaikalta kotiin oli lähes kaksi kilometriä ja maasto oli hyvin haasteellista useine ojineen ja kallioineen, päädyttiin karkurin houkuttelutoimet keskittämään ilmaisupaikan läheisyyteen kodin sijaan. Myös koiraloukun ja riistakameran käyttöä alettiin järjestellä.
Tässä vaiheessa omistaja oli ohjeidemme mukaisesti ollut yhteydessä myös paikallisiin metsästäjiin ja sai kuulla, että seuraavana päivänä juurikin tälle alueelle oli suunniteltu suurriistan metsästystä. Tämä tietysti aiheutti etsijöille huolta, koska tällöin on riski, että karkuri pelästyy ja siirtyy pois alueelta.
Tämäkin päivä alkoi kääntyä illaksi. Pimeän jälleen tultua oli omistajan lähdettävä kotiin, mutta Maxille tehtiin ohjeiden mukaisesti houkuttelupaikka, jolle jätettiin ruokaa sekä tutun hajuinen vaatekappale. Maxista ei kuitenkaan ollut vielä yhtäkään täysin varmaa havaintoa, paitsi tietysti etsijäkoiran ilmaisu ja sen jälkeen kuulunut koiran haukahdus metsästä.
Kolmannen aamun koittaessa tuli viimein odotettu puhelu: Max oli löytynyt! Max oli ilmeisesti seurannut etsijäkoiran ilmaisupaikalta omistajan tekemää herkkuvanaa ja päätynyt läheisen talon pihaan. Talon asukkaat olivat nähneet karkurista jo aikaisemmin ilmoituksen ja neuvokkaasti ottivat koiran talteen.
Max selviytyi tästä rankasta kolmen päivän karkureissusta muutamalla naarmulla, ja heijastinliivikin oli edelleen sen päällä. Kaikeksi onneksi Max ei ollut jäänyt varusteistaan jumiin, eikä ollut muutenkaan loukannut itseään. Koiran karatessa kannattaakin jo alkuvaiheessa olla yhteydessä neuvontanumeroomme, jotta karkurin houkuttelu- ja etsintätoimenpiteet saadaan suunniteltua järkeviksi ja juuri kyseiseen tapaukseen sopiviksi. Etsijäkoiraa ei aina tarvita, mutta Maxin tapauksessa etsijäkoira oli tarpeen ja toi erittäin tärkeää tietoa karkurin sijainnista.
Teksti: Emmi Häyrinen, etsintäkoordinaattori & Katri Tolppanen, etsijäkoiraohjaaja