Nova-kissan uskomaton seikkailu

Sunnuntaina 27.5. oli Metsänhoitajankadulla Viikissä surullinen päivä. Nova-kissa oli päässyt vilahtamaan asunnon parvekkeelle ja jäljistä päätellen pudonnut neljännestä kerroksesta alapuolella parkissa olleen auton konepellille. Luonnollisesti kissan kohtalo huolestutti, koska korkealta pudotessaan kissa voi loukkaantua hengenvaarallisesti. Kissan omistaja Sara käynnisti äitinsä Jaanan kanssa välittömästi etsintätoimet. Katoamislappuja jaettiin lähistölle ja myös loukutus aloitettiin.

 

Kun Novaa ei näkynyt eikä kuulunut, soitti Jaana muutamaa päivää myöhemmin, 1.6., Vainu Eläinetsijäkoirien päivystysnumeroon ja sai puhelimeen vastanneelta Emmiltä lisäneuvoja karkurin etsintään. Korkealta pudonneita karkureita yritetään mahdollisuuksien mukaan lähteä etsijäkoiran kanssa etsimään mahdollisimman pian. Nyt yhteydenottohetkellä aikaa oli kuitenkin kulunut sen verran, että akuutti hätätila oli ohi, joten etsinnässä keskityttiin ensisijaisesti näköhavaintojen keräämiseen. Itse tulin Vainun etsintäkoordinaattorin roolissa etsintään tässä vaiheessa mukaan. Jaanan kanssa suunnittelimme etsintätoimenpiteitä puhelimessa ja etsijöiden väliseen kommunikointiin perustettiin WhatsApp-ryhmä. Facebookissa olleen katoamisilmoituksen myötä etsintäryhmään avuksi tuli heti alussa myös kokenut kissojen loukuttaja Sani, jonka ohjaukseen Viikin loukutustoimet siirtyivät.

 

Vaikka Jaana ja Sara olivat laputtaneet lähiseutujen kadunvarsia ahkerasti, ei näköhavaintoja juurikaan tullut. Etsijäkoiraa ei paikalle onnistuttu saamaan, sillä kesä on karkureiden kulta-aikaa ja hyvästä tahdosta huolimatta etsijäkoiria ei riitä kaikkialle minne niitä tarvittaisi. Erityisesti kaupunkiolosuhteissa näköhavainnot ovat onneksi hyvin toimiva keino päästä karkurin jäljille ja toisaalta sisäkissat eivät yleensä lähde kauaksi katoamispaikaltaan. Niitä kannattaakin yrittää loukuttaa karkauspaikan lähistöltä, vaikkei näköhavaintoja olisikaan. Kun sitkeistä etsintätoimenpiteistä huolimatta karkurista ei saatu kunnollisia havaintoja, laitettiin loukutus heinäkuun puolella tauolle. Jaana ja Sara kuitenkin sitkeästi jatkoivat laputtamista ja tarkoitus oli jatkaa loukutusta heti, kun karkurista saataisi havainto. Taustalla kuitenkin oli pelko, että karkuri on menehtynyt vammoihinsa jo pian pudottuaan.

 

Havainnot Novasta kerättiin tarkasti karttaan.

Toivo Novan löytymisestä alkoi yllättäen taas orastaa, kun Sara huomasi 17.8. Facebookin Karkurit-ryhmässä kuvan kissasta, joka muistutti kaikin tavoin Novaa. Uskomatonta kyllä, havainto oli Tapiolasta Espoosta, noin 20 kilometrin päässä Novan karkaamispaikalta! Etsintätiimin kanssa kuvia vertailtiin tarkasti ja olipa kuva Vainun koordinaattoreidenkin vertailtavana. Kun eroavaisuuksia karkuriin nähden ei löydetty, alkoi välitön etsintätoimien suunnittelu. Mustavalkoinen on erittäin yleinen kissojen väri, joten toki tässä vaiheessa oli vielä pidettävä realiteetit mielessä, sillä yleensä karanneet sisäkissat löytyvät alle kilometrin säteellä karkauspaikaltaan. Havainto oli kuitenkin niin lupaava, että Jaana lähti alueelle heti laputtamaan ja jaoin ilmoituksen Facebookin paikallisryhmään sekä lähdin avuksi viemään ja virittämään paikalle loukkua. Hiukan huolestuttavasti havainto oli aivan vilkkaan Kehä I:n vierestä, joten harras toive oli saada kissa kiinni mahdollisimman pian. Koska loukun säännöllinen tarkastaminen olisi ollut Saralle ja Jaanalle pitkästä välimatkasta johtuen mahdotonta, otettiin avuksi Vainun loukkuvahti, joka lähettää tekstiviestihälytyksen loukun lauetessa ja tekee siten loukun valvonnasta huomattavan helppoa.

 

Seuraavana päivänä eräs espoolainen oli saanut karkurista uuden kuvan, jossa näkyi aiemmassa kuvassa piilossa ollut kissan etujalka. Riemu oli suuri, kun valkoisessa jalassa näkyi musta täplä – aivan samanlainen kuin Novalla! Edes etsijäkoiraa ei enää tarvittu havaintoa varmistamaan, sillä Tapiolan kissasta oli saatu niin hyvät valokuvat, ettei ollut epäilystäkään karkurin sijainnista. Laputuksen myötä havaintoja alkoi sadella ja selvisi, että Nova liikkuu ja saalistaa alueella vilkkaasti. Parin päivän jälkeen jopa Jaana itse näki Novan. Hyväkuntoisen näköinen seikkailija ei ollut erityisen säikky, mutta säilytti kärsivällisistä houkutteluyrityksistä huolimatta Jaanaan kohteliaan etäisyyden eikä eleelläänkään ilmaissut, että olisi Jaanan tunnistanut.

 

Tiistaina 21.8. klo 22.23 kännykkääni saapui tekstiviesti: ”UOV_LTA is alarming!” Nopea soitto Jaanalle ja varmistus, ettei Jaana tai Sara ole juuri loukulla käymässä ja sitä vahingossa laukaisseet. Kerroin epäileväni, että loukun on laukaissut siili, koska en halunnut herättää liian suuria toiveita. Lähdin ajamaan loukulle: kymmenen pitkää minuuttia. Olin toiveikas, koska loukku oli huolellisesti valitussa paikassa alueella, josta oli saatu useita näköhavaintoja. Toivo kasvoi entisestään loukkua lähestyessäni, sillä jo etäältä kuulin kolinaa ja tiesin, että loukussa oli selvästi siiliä suurempi eläin. Otsalampun valossa näin loukun pleksilasin läpi valko-mustan kissan.

 

Sara lähti heti uutisen kuultuaan ajamaan Tapiolaan Novaa tunnistamaan ja noutamaan. Kolmen kuukauden uskomattoman karkumatkan jälkeen jälleennäkemisen riemu oli suuri. Kissa loukussa oli Nova! Pitkästä karkumatkasta huolimatta Nova vaikutti olevan hyvässä kunnossa. Punkkeja poistettiin pitkälti toistakymmentä ja toki Nova kävi myös tarkastuksella eläinlääkärissä. Siellä selvisi, että korkean pudotuksen seurauksena kolme Novan neljästä kulmahampaasta oli katkennut, joten hammasremontti oli vielä tiedossa. Myös Lumi-kissakaveri suhtautui seikkailijaan muutamien päivien ajan varauksella. Nämäkin haasteet saatiin parissa viikossa selätettyä ja nyt muutamaa viikkoa myöhemmin Nova ja Lumi ovat taas ylimpiä ystävyksiä.

 

Nova ja Lumi ulkoilevat nyt vain turvallisesti lasitetulla parvekkeella.

Ikuiseksi mysteeriksi jäi, miten ja koska Nova oli siirtynyt Viikistä Tapiolaan. Tuskin omin jaloin, koska matka on sisäkissalle valtavan pitkä ja on vaikea keksiä syitä, miksi se olisi lähtenyt vaeltamaan Espooseen. Mahdollisesti Nova on huristellut Viikistä Tapiolaan Kehä I:stä pitkin jonkun auton salamatkustajana. Voi olla, että tämä on tapahtunut jo melko piankin katoamisen jälkeen, sillä ahkerasta laputuksesta huolimatta näköhavaintoja Viikistä ei juuri saatu.

Etenkin kesäaikaan kissojen karkumatkat saattavat kestää kuukausia, kuten Novankin tarina osoittaa. Toivosta ei kannata heti luopua, vaan katoamislappuja kannattaa jakaa ahkerasti ja netin näköhavaintoilmoituksia seurata. Näköhavainnot ja karkurin omistajan periksiantamattomuus ovat avainasemassa hyvin monissa onnellisesti päättyneissä karkuritarinoissa. Tässäkin Nova löytyi lopulta Jaanan ja Saran sitkeästi noudattaessa etsintään saamiaan neuvoja ja Saran havaitseman näköhavaintoilmoituksen tuloksena. Raskas uurastus päätyi suureen riemuun, kun Novan seikkailu saatiin onnellisesti päätökseensä.

 

 

Outi Koivistoinen
Vainun kissoihin erikoistunut etsintäkoordinaattori

Etsintäkoordinaattori neuvoo ja tukee karkurin omistajaa

Mitä tekevät Vainussa toimivat etsintäkoordinaattorit? Läheskään aina eläimen karatessa ei etsijäkoira ole ensimmäinen asia, jota tarvitaan. Suurin osa karkureista saadaan takaisin kotiin asiantuntevien neuvojen ja etsinnän tarkan suunnittelun avulla.

 

Kun asiakas soittaa Vainun päivystyspuhelimeen, kirjaa päivystäjä puhelun ylös ja antaa ensimmäiset ohjeet karkurin kiinnisaamiseksi. Tämän jälkeen tapaukselle nimetään henkilökohtainen etsintäkoordinaattori. Etsintäkoordinaattorin tehtävänä on olla asiakkaan yhteyshenkilö Vainun puolesta ja neuvoa sekä tukea asiakasta lemmikin etsimisessä ja kiinnisaamisessa. Tämän jälkeen asiakkaan ei tarvitse enää soittaa päivityspuhelimeen, vaan kaikki jatkotoimenpiteet suunnitellaan nimetyn yhteyshenkilön kanssa.

 

Koordinaattori suunnittelee yhdessä asiakkaan kanssa toimenpiteet, joihin ryhdytään karkulaisen saamiseksi kotiin. Niitä voivat olla esimerkiksi katoamisilmoitusten jakaminen karkaamisalueella sekä somessa, eläimen houkuttelu hajujälkien ja grillaamisen avulla ja sekä joissain tapauksissa loukkujen käyttö. Yleensä asiakkaan kanssa mietitään hajujälkien vetoa, loukun tarvetta ja paikkaa sekä vaikkapa laputusalueen laajuutta. Internet ja digitaaliset apuvälineet mahdollistavat neuvonnan myös etänä. Helsingissä asuva koordinaattori saattaa avustaa toisella puolella Suomea kadoksissa olevan lemmikin omistajaa messengerin, puhelimen ja whatsappin avulla. Tapauskohtaisesti koordinaattori voi myös tulla käymään paikan päällä, mikäli näin on erikseen sovittu.

 

Kadonneen lemmikin omistajan on kuitenkin aina muistettava, että pääasiallinen vastuu etsinnästä on hänellä, ei koskaan etsintäkoordinaattorilla. Ilman omistajan aktiivista toimintaa ei karkuria saada kotiutettua.

 

Suurin osa lemmikkien katoamistapauksista saadaankin onnellisesti päätökseen ilman etsijäkoiraa koordinaattorin avustuksella. Etsijäkoiriakin kuitenkin tarvitaan usein, ja silloin koordinaattori neuvottelee koirakon eli eläinetsijäkoiran ja ohjaajan käytöstä karkulaisen paikallistamisessa.

 

Vainu kouluttaa etsintäkoordinaattoreita säännöllisesti. Koulutuksissa käydään läpi esimerkiksi päättyneitä etsintätapauksia, mietitään uusia toimintamalleja ja vaihdetaan kokemuksia. Jokainen Vainun etsintäkoordinaattori on suorittanut tämän koulutuksen ennen kuin hän voi toimia henkilökohtaisena koordinaattorina. Lisäksi kokeneet konkarit neuvovat aina taustalla uusia koordinaattoreita.

 

Oleellinen osa koordinaattorikoulutusta on myös suunnistamisen ja kartan lukemisen opettelu. Näin asiakkaita osataan auttaa eri puolella Suomea erilaisissa maasto-olosuhteissa, ja usein koordinaattori toimii myös etsijäkoirakon kartanlukuapuna etsinnöissä. Vainulaisia näkeekin silloin tällöin suunnistustreeneissä kartan ja kompassin kanssa.

 

Koordinaattorit tekevät, kuten kaikki muutkin vainulaiset, vapaaehtoistyötä. Koordinaattoriksi voi hakeutua henkilö, joka on kiinnostunut eläinetsinnästä. Useat koordinaattorit treenaavat omaa koiraa etsijäkoiraksi, mutta mukana on myös vannoutuneia kissaihmisiä eli oma koira ei ole välttämättömyys koordinaattorin työhön. Tällä hetkellä Vainussa toimii parikymmentä etsintäkoordinaattoria. Neuvontatapauksia voi jokainen ottaa omien aikataulujensa ja osaamisensa puitteissa.

 

Etsintäkoordinaattorin työ on hyvin antoisaa, mutta usein myös raskasta. Ymmärrettävästi lemmikkinsä kadottanut asiakas on erittäin huolissaan, ja tärkeä koordinaattorin taito onkin myös ihmisten rauhoittelu ja opastaminen harkittuihin toimenpiteisiin. Paniikissa oleva omistaja tekee helposti äkkinäisiä ratkaisuja, jotka pahimmillaan voivat karkottaa karkurin kauemmas tai ohjata sen esimerkiksi vaaralliselle moottoritielle. Näiden tapausten estämiseksi koordinaattorit juuri ovat – yhdessä omistajan kanssa käydään rauhallisesti läpi karkaamistilanne, alueen vaaranpaikat ja miten juuri nyt kannattaa toimia. Jokainen karkaamistapaus on erilainen ja siksi myös räätälöidyt ohjeet ovat aina tarpeen.

 

Jenni Kraft
etsintäkoordinaattori

 

 

Karkuritarina: Viivi-hevosen hurja suoseikkailu

Lauantaina 31.12.2017 soi Vainu Eläinetsijäkoirien neuvontapuhelin. Soittaja kertoi, että vanha suomenhevonen oli ollut kadoksissa Lopella edellisillasta lähtien. Hevoskaverukset Viivi ja Jousteriina olivat karanneet ulkotarhasta ja vain toinen niistä oli saatu kiinni vähän matkan päästä samana iltana. Edelleen kadoksissa oleva Viivi, 20-vuotias tamma, oli jatkanut matkaansa jäljistä päätellen metsikköön päin. Omistaja Heidi Tiaisen perheen uudenvuoden suunnitelmat olivat saaneet täydellisen muutoksen.

 

Vainun päivystyspuhelimeen vastasi Emmi, joka ehti antamaan ensiohjeet karkurin löytämiseksi. Jutun koordinoinnista otti vastuun Kaisa, jolla on vankkaa kokemusta hevosten kanssa toimimisesta. Kaisan ohjeilla lähdettiin etenemään etsinnöissä. Hevosesta ilmoiteltiin laajasti, mutta yhtään havaintoa ei kadonneesta Viivistä kuitenkaan saatu. Omistajilla oli hyvänä apuna paikan päällä maiden omistaja Minna, joka tunsi tienoon kuin omat taskunsa. Alueen karttoja käytiin läpi ja mahdolliset vaaranpaikat tarkisteltiin.

 

Tiistaina paikalle saatiin etsijäkoira ja ohjaaja, eli Tuija ja valkoinenpaimenkoira Ada. He pääsivät paikalle iltapäivällä kello 14 aikoihin. Vainun vahvistusjoukoissa mukana oli myös Mikko, jonka suunnistusosaamisesta arveltiin olevan hyötyä metsäisessä maastossa ja mahdollisen pimeän yllättäessä. Luonnonvaloa kun tammikuun alussa ei montaa tuntia päivisin ollut tarjolla.

 

Etsinnän aluksi kartat käytiin läpi ja sen jälkeen lähdettiin kohti metsikköä. Noin puolen kilometrin päästä löytyivät tuoreimmat jäljet ja lantakasa, joista päästiin aloittamaan jäljestys. Tiedettiin, että lähitienoilla ei ole muita hevosia, joten jäljet oli oltava karkulaisten. Haju annettiin hevosen omasta harjasta ja Ada lähti töihin.

 

Kokonaisuudessaan Ada jäljesti noin 3,5 kilometriä ja merkkasi useasti kohti suoaluetta. Koirakon työskentelyä helpotti suuresti perässä kulkeva suunnistaja Mikko, joka sujuvasti luki karttaa ja kertoi koko ajan millaista maastoa ympärillä oli. Tuija pystyi keskittymään pelkästään koiran työskentelyyn ja miettimään, miten haju käyttäytyy milläkin alueella ja miten koira mahdollisesti saattaisi hajuihin reagoida.

 

Koska Ada vei etsijät upottavan suoalueen reunalle, yritettiin siellä käyttää apuna myös drone-kameraa. Pimenevässä illassa ei sillä kuitenkaan nähty suossa mitään liikettä. Adakaan ei suostunut enää menemään lähemmäksi suota, joten ainoa mahdollisuus oli lähteä jalan tarkistamaan aluetta rauhallisesti liikkuen. Hämärä alkoi laskeutua ja pimeän tuloon oli enää noin 15 minuuttia aikaa, kun Mikko kokeneena metsässä liikkujana lähti suolle etsimään Viiviä. Kuin ihmeen kaupalla Mikko näkikin pian suolla liikettä. Viivi oli vain hieman liikauttanut päätään, mutta Mikko onnistui huomaamaan silti hevosen liikahduksen. Siellä kadonnut Viivi-raukka seisoi paikoilleen jähmettyneenä keskellä suota.

 

Kesti lähes kaksi tuntia, että jähmettynyt Viivi saatiin liikkeelle ja pois suolta. Viiville tarjottiin hieman kauroja ja yritettiin saada se juomaan, mutta pian auttajat joutuivat toteamaan, että viiden kilometrin matka kotiin on liian raskas ja pitkä kylmettyneelle Viiville. Hevoskuljetuskärry haettiin traktorilla metsään, sillä autolla ei paikalle päässyt. Traktori jouduttiin vielä kertaalleen käynnistämään uusiksi käynnistyskaapeleilla eikä Viivikään suostunut ihan heti astumaan kuljetuskärryyn sisälle. Lopulta päästiin kuitenkin kotipihalle!

 

Operaation jälkeen Viiviä liikuteltiin ahkerasti lannehalvauksen ehkäisemiseksi. Viivin kunto alkoi kohenemaan, ja nyt Viivi viettää mukavia eläkepäiviä Lopella kotonaan yhtä hurjaa seikkailua rikkaampana.

 

Olemme kaikki todella onnellisia, että Viivi löytyi ja saatiin kuntoon. Vaikka etsintä toteutettiin haastavalla ja vaikeakulkuisella alueella, helpotti etsintää suuresti se, että omistajat noudattivat täydellisesti Vainun ohjeita koko etsinnän ajan. Ada, Tuija, Mikko sekä Viivin omistajan apujoukot tekivät hienoa ja periksiantamatonta yhteistyötä koko etsintäoperaation ajan!

 

Teksti: Senni Mäkilä