Kirppu-hevosen jäljillä

Vainu sai 3.6.2020 yhteydenoton Anna Paloposkelta koskien hänen Hämeenlinnassa edellisaamuna karannutta hevostaan. Anna toivoi koirakkoa apuun, jotta Kirppu-hevonen saataisi paikannettua ennen kuin sille sattuu mitään ikävämpää. Hevoset ovat isoina ja nopeina eläiminä tapaturma-alttiita ja aiheuttavat karkuteillä ollessaan riskin myös liikenteelle. Juuri uuteen paikkaan muuttanut Kirppu oli säikähtänyt jotain aitauksessaan ja juossut karkuun aitauksen sähkölankojen läpi. Siitä oli saatu samalta päivältä hiukan epämääräinen, mutta silti varmana pidetty näköhavainto 20 kilometrin päästä. Matka tuntui melko pitkältä, mutta toisaalta paniikissa oleva hevonen voi juosta kauas ja harvoinpa muista hevosista tulee sotkevia näköhavaintoja, koska hevosten ei yleensä anneta ulkoilla vapaasti. Aivan tuoreita näköhavaintoja ei kuitenkaan ollut sen paremmin karkauspaikan kuin näköhavaintopaikan läheltä, joten koirakon apu katsottiin tarpeelliseksi. Etsinnälle pääsivätkin onneksi vielä samana iltana labradorinnoutaja Laku, koiran ohjaaja Sini Keinänen ja Vainun etsintäkoordinaattori Outi Stenvall.

 

Alussa etsintätiimi pohti, mistä kannattaa lähteä etsimään: karkaamispaikalta vai näköhavaintopaikalta. Omistajaa haastateltaessa kävi ilmi, että Anna oli aiemmin itse käynyt näköhavaintopaikalla, mutta ei ollut löytänyt sieltä selviä hevosenjälkiä. Tämän vuoksi päätimme aloittaa etsinnän karkaamispaikalta. Karkaamispaikalla havaittiin, että hevonen oli tosiaan rynninyt läpi sähkölankojen hirveällä vauhdilla. Hevosen jälkiä näkyi jonkin verran maassa pellolla lähellä karkaamispaikkaa. Jälkiä ei kuitenkaan ollut niin paljon, että niitä olisi voinut seurata. Koirakolle annettiin hajulähteeksi loimi, jonka tarrasoljesta saatiin nypittyä karkurin karvaa puhtaaseen pussiin, jota oli helpompi kantaa mukana etsinnällä kuin kokonaista loimea.


Etsijäkoira Laku sai heti vainun karkaamispaikalta ja jäljesti aluksi peltojen läpi jälkien suuntaisesti. Jäljet katosivat kuitenkin pian näkyvistä. Tämä ei kuitenkaan jäljestämistä haitannut, sillä Laku toimi hyvin ilmavainunsa varassa. Ajoittain Laku jäljesti nenä kiinni massa ja välillä hajua ilmasta hakien. Jäljestyksen teki rankaksi kohtalaisen kuuma sää. Etsintätiimi joutui etsinnän aika pitämään pari juoma- ja levähdystaukoa.

 

Laku jäljesti kokonaisuudessaan noin pari kilometriä pitkin peltoa ja ryteikköä. Ennen ryteikköä Laku teki epävarman ilmaisun. Tämän vuoksi Sini pyysi koiraa vielä jatkamaan etsintää. Ryteiköstä päästyä Laku tuli toiselle aukealle ja teki varman ilmaisun eli ilmoitti etsittävän karkurin olevan lähellä. Etsintätiimi saikin karkurista näköhavainnon metsän reunasta noin 50 metrin päästä. Kirppu katseli etsintätiimiä rauhallisesti ja lähti tulemaan kohti.

 

Kirppu-hevonen löytyi etsinnän päätteeksi laiduntamasta metsän reunasta karttakuvan keltaisen merkin kohdalta. Keltainen viiva on Laku-koiran jäljestämä reitti karkaamispaikalta Kirpun olinpaikan läheisyyteen.

Koirakko siirtyi kauemmaksi, jotta ei pelästyttäisi hevosta. Koordinaattorimme Outi jäi hevosen lähelle, koska se ei vaikuttanut ollenkaan pelokkaalta. Kirppu ei kuitenkaan tullut kiinniottoetäisyydelle vaan pysähtyi muutaman metrin päähän. Koordinaattorimme soitti omistajalle ja kertoi tarkan sijainnin, jotta hevosen omistaja osasi tulla paikalle. Karkulaisen kiinniotto kävi onneksi helposti, sillä Anna sai paikalle päästyään kutsuttua hevosen luokseen ja otettua kiinni.

 

Etsijäkoira Laku ja taustalla laitumelleen palautettu Kirppu-hevonen.

Useimmissa karkuritapauksissa koirakon apua ei välttämättä tarvita ja etsintäkoordinaattorin ohjeistus ja tuki riittävät. Etsijäkoira ei tavallisesti vie etsintätiimiä näköetäisyydelle, vaan koira ilmaisee karkurin kohteliaan välimatkan päästä, jotta se ei pelota mahdollisesti arkaa karkuria uudelleen pakosalle. Tässä etsinnässä etsittävä eläin oli kuitenkin niin iso, että se näkyi löytöpaikan avoimessa maastossa jo melko kaukaa. Näin poikkeuksellisesti etsintä päätyikin siihen, että karkuri saatiin heti onnellisesti kotiin.

 

Näköhavainnot ovat hyvin tärkeä osa etsintää ja avainasemassa monen karkurin kotiuttamisessa. Tämä karkuritapaus oli kuitenkin hyvä esimerkki siitä kuinka melko varmanakin pidetty näköhavainto voi joskus pettää. Lakun uskomaton nenä sai kuitenkin palautettua karkurin nopeasti takaisin kotilaitumelle!

 


Teksti: Sini Keinänen
Etsijäkoiraohjaaja

Karkuritarina: Viivi-hevosen hurja suoseikkailu

Lauantaina 31.12.2017 soi Vainu Eläinetsijäkoirien neuvontapuhelin. Soittaja kertoi, että vanha suomenhevonen oli ollut kadoksissa Lopella edellisillasta lähtien. Hevoskaverukset Viivi ja Jousteriina olivat karanneet ulkotarhasta ja vain toinen niistä oli saatu kiinni vähän matkan päästä samana iltana. Edelleen kadoksissa oleva Viivi, 20-vuotias tamma, oli jatkanut matkaansa jäljistä päätellen metsikköön päin. Omistaja Heidi Tiaisen perheen uudenvuoden suunnitelmat olivat saaneet täydellisen muutoksen.

 

Vainun päivystyspuhelimeen vastasi Emmi, joka ehti antamaan ensiohjeet karkurin löytämiseksi. Jutun koordinoinnista otti vastuun Kaisa, jolla on vankkaa kokemusta hevosten kanssa toimimisesta. Kaisan ohjeilla lähdettiin etenemään etsinnöissä. Hevosesta ilmoiteltiin laajasti, mutta yhtään havaintoa ei kadonneesta Viivistä kuitenkaan saatu. Omistajilla oli hyvänä apuna paikan päällä maiden omistaja Minna, joka tunsi tienoon kuin omat taskunsa. Alueen karttoja käytiin läpi ja mahdolliset vaaranpaikat tarkisteltiin.

 

Tiistaina paikalle saatiin etsijäkoira ja ohjaaja, eli Tuija ja valkoinenpaimenkoira Ada. He pääsivät paikalle iltapäivällä kello 14 aikoihin. Vainun vahvistusjoukoissa mukana oli myös Mikko, jonka suunnistusosaamisesta arveltiin olevan hyötyä metsäisessä maastossa ja mahdollisen pimeän yllättäessä. Luonnonvaloa kun tammikuun alussa ei montaa tuntia päivisin ollut tarjolla.

 

Etsinnän aluksi kartat käytiin läpi ja sen jälkeen lähdettiin kohti metsikköä. Noin puolen kilometrin päästä löytyivät tuoreimmat jäljet ja lantakasa, joista päästiin aloittamaan jäljestys. Tiedettiin, että lähitienoilla ei ole muita hevosia, joten jäljet oli oltava karkulaisten. Haju annettiin hevosen omasta harjasta ja Ada lähti töihin.

 

Kokonaisuudessaan Ada jäljesti noin 3,5 kilometriä ja merkkasi useasti kohti suoaluetta. Koirakon työskentelyä helpotti suuresti perässä kulkeva suunnistaja Mikko, joka sujuvasti luki karttaa ja kertoi koko ajan millaista maastoa ympärillä oli. Tuija pystyi keskittymään pelkästään koiran työskentelyyn ja miettimään, miten haju käyttäytyy milläkin alueella ja miten koira mahdollisesti saattaisi hajuihin reagoida.

 

Koska Ada vei etsijät upottavan suoalueen reunalle, yritettiin siellä käyttää apuna myös drone-kameraa. Pimenevässä illassa ei sillä kuitenkaan nähty suossa mitään liikettä. Adakaan ei suostunut enää menemään lähemmäksi suota, joten ainoa mahdollisuus oli lähteä jalan tarkistamaan aluetta rauhallisesti liikkuen. Hämärä alkoi laskeutua ja pimeän tuloon oli enää noin 15 minuuttia aikaa, kun Mikko kokeneena metsässä liikkujana lähti suolle etsimään Viiviä. Kuin ihmeen kaupalla Mikko näkikin pian suolla liikettä. Viivi oli vain hieman liikauttanut päätään, mutta Mikko onnistui huomaamaan silti hevosen liikahduksen. Siellä kadonnut Viivi-raukka seisoi paikoilleen jähmettyneenä keskellä suota.

 

Kesti lähes kaksi tuntia, että jähmettynyt Viivi saatiin liikkeelle ja pois suolta. Viiville tarjottiin hieman kauroja ja yritettiin saada se juomaan, mutta pian auttajat joutuivat toteamaan, että viiden kilometrin matka kotiin on liian raskas ja pitkä kylmettyneelle Viiville. Hevoskuljetuskärry haettiin traktorilla metsään, sillä autolla ei paikalle päässyt. Traktori jouduttiin vielä kertaalleen käynnistämään uusiksi käynnistyskaapeleilla eikä Viivikään suostunut ihan heti astumaan kuljetuskärryyn sisälle. Lopulta päästiin kuitenkin kotipihalle!

 

Operaation jälkeen Viiviä liikuteltiin ahkerasti lannehalvauksen ehkäisemiseksi. Viivin kunto alkoi kohenemaan, ja nyt Viivi viettää mukavia eläkepäiviä Lopella kotonaan yhtä hurjaa seikkailua rikkaampana.

 

Olemme kaikki todella onnellisia, että Viivi löytyi ja saatiin kuntoon. Vaikka etsintä toteutettiin haastavalla ja vaikeakulkuisella alueella, helpotti etsintää suuresti se, että omistajat noudattivat täydellisesti Vainun ohjeita koko etsinnän ajan. Ada, Tuija, Mikko sekä Viivin omistajan apujoukot tekivät hienoa ja periksiantamatonta yhteistyötä koko etsintäoperaation ajan!

 

Teksti: Senni Mäkilä